He istuivat kauan harjun laella katselemassa. Metsäinen seutu levisi toukokuisen kirkkaana harju harjun takana, kuusimetsä joi auringonpaistetta, ja neulaset olivat saaneet kuihtuneen kellertävän värin kaikista talven lumikylvyistä. Oli niin kirkasta, että joka ainoa lehtipuu kaukaisilla rinteillä erottui silmään hopeankiiltävänä, ja niin hiljaista, että kun tuulenhenkäys tuli, niin kuului kuinka kuusten suhina kulki mäeltä mäelle kantaen mukanaan kirkonkellojen kaikua Sorkedalenista. Silloin avautui jonkun matkan päässä harjulla olevan majan lippu veripunaisena, ja teräksenharmaita kareita värehti lampien pinnalla, jotka taivaansinisinä päilyivät heidän alapuolellaan. Mutta mustat varjoläikät liukuivat harjulta harjulle sitä mukaa kuin keveät, kosteankiiltävät pilvet siirtyivät korkealla kesäisen kirkkaalla taivaalla.

Etempänä Myrenin päivänpuolisella rinteellä oli jo täysi kesä — puronvarsilla leventelivät päivännoudot keltaisina ja kiiltävinä, ja pikkupensaat kiviraunioilla olivat aivan vihreät. Mutta siellä oli vain muutamia ihmisiä — ladonsillalla istui seurue pikkupoikia syöden kovaksikeitettyjä munia limonaadin kanssa, ja karviaismarjapensaiden alla talon seinustalla loikoi kaksi nuorta tyttöä, jotka paahtoivat seltterillä kasteltuja kasvojaan auringonpaisteessa tullakseen ruskeiksi. Mutta kun Torkild ja Helsing tulivat keittiöön, sanoi emäntä:

"Neiti Helsing ja hänen ystävättärensä ovat täällä erään pojan kanssa — ne istuvat pellon takana. Hän kysyi teitä —"

Betzy tervehti heitä riemuhuudolla ja huiskutti likööripulloa, "vihreää täytettä, jonka hän itse oli valmistanut". Ja hän tarjosi heille leivoksia ja esitteli luutnantti Løkken — pienen, hoikan, englantilaiseen urheilupukuun puetun miehen — yhdessä henkäyksessä. He istuivat keskellä ruoka-, paperi-, leivospussi-, appelsiininkuori- ja munankuorikasaa.

"Voi Finn, olepa kiltti poika ja juokse noutamaan sisältä muutamia laseja lisää, Lorensille ja Torkildille — meidän on mentävä Løkken majalle tänään, mutta oli niin kaunis ilma, ettemme raskineet lähteä heti sinne istua mököttämään toisten poikien kanssa —."

Sitten Betzy keksi joitakin suuria virnankukkia peltotilkan toisella puolen. Ja Torkild sai määräyksen lähteä mukaan sinne niitä poimimaan.

"Mutta tiedäthän, että ne kuihtuvat paljon ennen kuin ehdit kotiin —."

"Ei suinkaan — minä panen sammalia ympärille ja sullon ne jahtilaukkuun —."

Hän raahasi Torkildin mukanaan kiviraunioiden taakse. Siellä oli punaisenaan purppuranvioletteja virnankukkia, ja pienellä, jyrkällä, kirkkaaseen lampeen päin viettävällä mäenrinteellä oli viljalti esikkoja ja orvokkeja.

"Minun täytyy näet kertoa sinulle", touhusi Betzy, "mutta älä sano sitä kenellekään, sillä se on pidettävä salassa, ja luoja armahtakoon sinua, jos hiiskut siitä — ajattele, Aagot ja Fjeld ovat kihloissa, eikö se ole ihanaa — minä olen niin iloissani Aagot-raukan puolesta. Hänen on määrä matkustaa Fjeldin luo syyskuussa mennäkseen naimisiin. Voit uskoa, että Fjeldin kosimakirje oli ihastuttava, minä en antanut perään ennenkuin sain nähdä sen, ajattele että hän pitää Aagotista niin kovin — äh sentään, etten voi päästä morsiusneidoksi, se on sitten ilkeää — oi, minusta on niin ihanaa, että Aagot pääsee naimisiin — mutta eikö ole kummallista, että joku kutsuu Aagotia rakkaaksi reippaaksi uljaaksi tyttösekseen — ja sitten se, että hän menee kihloihin ensimmäisenä meistä kahdesta —?"