Torkild seurasi tahdottomana. Kun he astuivat Frognerin karjamajan tupaan, seisahtui Helsing hieman säikähtäen ovelle; hän oli huomannut Aksel Christiansenin ja Rose Wegnerin erään pöydän luona uuninnurkassa. Mutta Rose viittasi heille ja siirsi syrjään koivunlehvä- ja kukkasylyksen, joka oli hänen edessään.
"Siitä on kauan kun olen sinua nähnyt", sanoi Aksel. "Tuletteko majalta?"
Rosen kaula oli paahtunut helakanpunaiseksi avokauluksisen valkoisen puseron yläpuolelta. Hän oli kevätilman huumaamana, nauroi ja säteili ja elehti noille kolmelle nuorelle miehelle. Hän ja Aksel eivät olleet olleet missään; he olivat keittäneet kahvia nuotiolla ja kuljeksineet ympäriinsä umpimähkään syrjässä poluilta ja teiltä, syöneet paleltuneita karpaloilta soilta ja heillä oli ollut niin ihmeellistä, kertoi Rose. Väliin hän hymyili hiljaa ja säteilevästi itsekseen ja upotti kasvonsa kukkiin, jotka olivat puoleksi kuihtuneet ja tuoksuivat kirpeältä ja tuoreelta pöydän yli.
"Aksel, mihin sinä panit orvokit — ajatelkaa, minä löysin sellaisen määrän tuoksuvia orvokkeja —."
Aksel otti ne selkälaukussa olevasta peltirasiasta. Ja Rose jakoi niistä kaikille kolmelle miehelle:
"Teidän on jokaisen saatava muutamia — sillä minä olen niin iloinen tänään —."
Pöydän alla Torkild rutisti Rosen kukat pieneksi palloksi, mutta antoi niiden jäädä kokoonpuserrettuina kuumaan käteensä.
"Te olette niin mukavia ja kilttejä minulle kaikki kolme — maljanne, kaikki te!" Hän taivutti päänsä taaksepäin, ja paljas valkoinen kurkku loisti. "Sellainen kevät — Aksel, onko maailmassa missään sellaista kevättä kuin täällä Norjassa?"
"Ei ole", sanoi Aksel innokkaasti.
* * * * *