He menivät raitiotielle yhtä matkaa kaikki neljä. Kevätyö oli niin valoisa, että varjot näyttivät miltei aivan vaaleilta, vaikka kuu paistoi valkoiselle maantielle ja kuusikkoon. Mutta se täytti koko laakson valonhohteellaan, niin että kaupungin tuhannet valot syvällä alhaalla tuikkivat himmeinä ja uneliaina. Vuonon vaalean pinnan poikki kulki leveä hopeajuova, ranta ja saaret häämöttivät valoisina ja utuisina. Ainoastaan kaakossa, Bundevuonon puolella, missä taivas vielä rusotti heikosti auringonlaskun jäljeltä, oli matalalle painunut pilvenreuna, ja sen alapuolella oli pimeää, ikäänkuin yön synkkyys olisi ollut siellä piilossa.
Rose hiljensi käyntiään. Ja kun Aksel ja Helsing olivat ehtineet vähän edelle, meni hän Torkildin luo.
"Mikä sinun on — sinä olet niin omituinen tänä iltana —. Etkö sinä ole terve?" Hän pani kätensä kevyesti Torkildin käsivarrelle. Torkild vavahti, kun Rose kosketti häneen.
"Ei mikään. Päätäni vain vähän kivistää", vastasi hän heikosti.
"Nyt taaskin — voi, Torkild, sinun pitäisi puhua siitä lääkärille.
Luulen, että sinun hermojesi laita on hullusti."
"Ei suinkaan — se tulee vain keväästä." Mutta sitten hän lisäsi hiljemmin: "Entä sinun laitasi, Rose? Sinäkin olet omituinen tänä iltana."
Rose nauroi hämillään. "Sekin tulee vain keväästä." Ja hetkisen perästä hän lisäsi vakavana: "Sellainen päivä kuin tämä — se on kerrassaan hurmaavan ihanaa. Se ei tee rauhalliseksi — niin huolettoman tyytyväiseksi kuin muuten tunteekin itsensä täällä metsässä. Siitä voi tulla ihan hurjaksi —." Hän käveli vähän matkaa ja katsoi valoisaan yöhön. Kunnes hän äkkiä kuiskasi hiljaa ja surullisena:
"Oi Torkild — toivoisin että voisin — olla sellainen kuin tahtoisit."
Hän silitti äkkiä Torkildin poskea — aivan kevyesti sipaisten, niinkuin ohikulkiessa taputetaan lasta. Torkild hätkähti taaskin, väristen.
— Nyt minä otan ja suutelen häntä, ajatteli hän. Samassa toiset kaksi seisahtuivat heitä odottamaan.