* * * * *
"Minä kävelen mieluummin kaupunkiin", sanoi Torkild. "Päätäni kivistää." Ja hän ja Helsing odottivat kunnes Aksel ja Rose olivat nousseet valaistuun raitiovaunuun ja ajaneet pois. Mitään puhumatta he jatkoivat kulkuaan Greveveieniä pitkin. Silloin tällöin he sivuuttivat parin, joka käveli hitaasti ja toisiinsa painautuneena varjossa. Ja metsässäkin oli ihmisiä.
"Hän oli keimaileva tänä iltana", sanoi Torkild äkkiä hiljaa. "Hän oli minun mielestäni suloinen silloin. Se ei ole hänelle luontaista. Hän tekee sen niinkuin ihan pieni tyttö leipoa taputtaa kakkua näyttääkseen kuinka iso hän on — huvittelee itseään apinoimalla toisia."
"Luuletko" — Helsing miltei kuiskasi — "luuletko sitten, että hän välittää veljestäsi? Minä en sittenkään saanut sitä vaikutusta, tiedätkö —."
"Aksel välittää hänestä." Torkild puhkesi puhumaan: "Jonakin päivänä hän sanoo sen. Ehkä nyt tänä iltana. Ja Rose ei ole kuullut sitä ennen. Ei häneltä. Hän on vieras mies — ja on kevät, ja Rose kaipaa uutta —. Minä olen ollut hänellä aina. Olen sanonut sen hänelle lukemattomat kerrat. Minun kanssani hän on kulkenut kaikkina lapsuusaikansa keväinä —." Torkild viittasi äkkiä Akerin-puoleen kuutamossa hohtaville kentille päin — "En jumaliste usko, että tuolla on ainoatakaan polkua, jota en olisi kulkenut hänen kanssaan —."
* * * * *
Hän aukaisi huoneensa oven. Siellä oli painostavaa ja kuumaa, vanhaa sikarinsavua ja narsissien tuoksua — emäntä oli sulkenut ikkunan. Torkild meni ja aukaisi sen — hän seisoi hetken aikaa tuijottaen vastapäätä olevaan puutarhaan, missä kukkivat kirsikkapuut hohtivat kuutamossa.
Hän istuutui pianon ääreen: "Auf Flügeln des Gesanges —" hän hyräili hiljaa mukana. Kunnes alapuolella jyskytettiin luudanvarrella kattoon. Sitten hän meni jälleen ikkunan luo —.
— Oli mahdoton kestää sitä enää kauempaa. Se imi ja imi, oli niinkuin lukemattomat hoikat imulonkerot olisivat jäytäneet ytimen hänen ruumiistaan ja sielustaan, kunnes hän tunsi sairasta, ruumiillista halua riistäytyä siitä irti —.
Ja sitten — mitä se sitten oikeastaan oli —. Mitä se oli se Rosen puhe seikkailun odottamisesta —. Vika oli kai vain siinä, että hän, Torkild, kulki hänen nöyränä orjanaan. Jos hän ottaisi hänet rajusti ja kysyisi — mitä sinä oikein tahdot — onko minun mentävä vai jäätävä —. En tahdo pitkittää tällä tavoin enää —. Jos hän äkkiä jonakin päivänä yllättäisi hänet kovakouraisin hyväilyin ja miehensuudelmin —. Minä tahdon sinut, ymmärrätkö sen —. Sinä olet minun omaisuuttani, minun saaliini —.