Torkild heittäytyi vuoteeseen ja vaikeroi hiljaa — mutta minä en vain tee sitä koskaan. En vain tee sitä — en voi tehdä — en hänelle —.
VIII.
Torkild oli kiivennyt majan katolle ja istui siellä savupiippuun nojaten ja paistattaen päivää.
Vallitsi keskipäivän hiljaisuus ja keskipäivän helle. Lepikko lammen ympärillä oli nyt tiheä ja tummalehväinen, niin että vain kaistale vettä näkyi niiden yli, valkeankimmeltävänä auringonsäteistä. Takana seisoi kuusimetsä juoden päivänpaahdetta, uudet vaaleat kerkät oksissa, ja pitkin louhikkorinnettä kukkivat keskikesän voimakkaat ja hehkeäväriset kasvit, horsmat ja harmaansiniset vuohenkellot.
Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi heikkoa havinaa puiden latvoissa ja lisäksi hyönteisten surinaa — alhaalla lepikkoa vasten näkyi sääskipilvi, mielettömänä se tanssi ylös ja alas, meni näkymättömäksi varjoon ja sitten ilmestyi jälleen kullankarvaisena auringonpaisteeseen.
Kello läheni yhtä. Ehkä ei tullutkaan ketään. Ehkä ei Betzy tulisi sittenkään.
Torkild sytytti nysänsä — pisti leikillään tulitikun majankaton auringonkärventämään ruohoon. Tuli luikersi eteenpäin, melkein näkymättömänä auringonpaisteessa, mutta korret mustuivat ja raukesivat tuhaksi. Hän taputti tulen sammuksiin kädellään. Ei saa leikkiä tulella — eipä-ei.
— Hänen olisi pitänyt olla yksin Betzyn kanssa täällä majalla tänään.
Yksin kihlattunsa kanssa. Ja se oli Betzy.
Hän oli väsynyt ajattelemaan yhä uudelleen ja uudelleen, mistä oli johtunut, että hän nyt oli kihloissa Betzy Helsingin kanssa.
Toissapäivänä oli neljä viikkoa siitä illasta, jolloin se tapahtui. Ja kun hän aikaisemmin samana iltana oli mennyt Rammsiin, oli hän ajatellut Betzyä tuskin sekuntiakaan.