Yleensäkään ei hän ollut koskaan muistanut tätä, milloin ei ollut hänen seurassaan. Jos hänen ajatuksensa sattumoisin hipaisivat Betzyä, hymähti hän vähän niinkuin jonkun hupaisen pikkuseikan mieleen johtuessa. No niin — muuten, olihan hän toisinaan, ollessaan väsynyt omaan raskasmielisyyteensä ja kuollakseen väsynyt tuohon Rosea koskevaan juttuun, hiukan kaivannut Betzyä ja hänen hymyään ja lörpötystään. Tuo heidän suutelemisensakin oli vain jonkinlaista lörpöttelyä —.

Torkild oli ollut väsynyt ja epävireessä sinä iltana, jolloin hänen piti mennä tanssiaisiin Rammsiin — ne oli pantu toimeen hollantilaisten meriupseerien kunniaksi. Mutta hän oli mennyt, koska hän äkkiä tunsi, ettei jaksanut olla kauempaa yksin itsensä kanssa. — Useampiin viikkoihin hän ei ollut halunnut nähdä ketään — ei edes Rosea. —

— Rosen kanssa hän oli ollut teatterissa eräänä iltana juuri ennen Kansallisteatterin näytäntökauden loppua. Hän oli kysynyt Akselia, ja Rose oli punastunut vastatessaan, ettei hän ollut nähnyt Akselia sen illan jälkeen, jolloin he olivat olleet yhdessä Frognerin karjamajalla. — Torkild oli kyllä ymmärtänyt syyn. — Mutta se ei ollut rauhoittanut häntä — päinvastoin. Rose tuntui hänestä sulkeutuneelta ja mietteliäältä. Ja Torkild tuumi, mahtoiko hän katua? Oliko tuo Akselin tapa suhtautua asioihin — tuo joko-tahi — tehnyt vaikutuksen Roseen — saanut Akselin kasvamaan hänen mielikuvituksessaan? Olihan se vastakohta Torkildin nöyrälle kiinniriippuvaisuudelle —. Mutta eihän Akselin suhde ollutkaan sama kuin hänen — Akselhan oli uusi tuttavuus, ja hän — ja niin edespäin, ja niin edespäin, iankaikkista kehää kiersivät hänen ajatuksensa tuon suhteen ympärillä, ilman alkua ja loppua —.

— Tanssiaisissa hän oli tullut mustasukkaiseksi eräälle pienelle hollantilaiselle luutnantille. Kieltämättä hän oli tottunut siihen, että Betzy hakkaili häntä, eikä hän pitänyt siitä, että tämä liehitteli muita. Sitäpaitsi oli Betzy ollut tavattoman kaunis sinä iltana. Hänellä oli ollut otsan ympärillä jonkinlainen ruususeppele, jossa korvuksilla oli nauharuusukkeet, ja yllään vaaleansininen hihaton leninki, jota vain olkapäiden yli kulkevat korallinyörit kannattivat. Se näytti erittäin kauniilta. — Sitten oli syntynyt väärinkäsitystä jonkun tanssin johdosta. Ja kun hänen valssinsa tuli, oli Torkild noutanut hänet ja lähtenyt tanssiin sen näköisin ilmein, kuin olisi tämä ollut hänelle ikävä velvollisuus. Mutta sitten oli Betzy kuiskannut heidän tanssiessaan:

"Se oli kolmas valssi, Torkild. Minä sanoin todella, että olin luvannut pois toisen. Minä sanoin kolmas."

"Niin-niin. Tietysti sanoit niin. Eihän siitä kannata puhua. Minä kuulin kai väärin —"

"Voithan toki ymmärtää, että tahtoisin paljon mieluummin tanssia sinun kanssasi. Paljon, paljon mieluummin. Minä rakastan tanssia valssia sinun kanssasi, senhän olen sanonut sinulle."

Betzy hymyili niin että suupieliin syntyi syvät kuopat. Torkild oli sanonut hänelle usein, että kun Betzy hymyili sillä tavalla, ei hän voinut olla tätä suutelematta. Ja Betzy hymyili koko ajan kun he tanssivat. He olivat tanssineet aika kauan.

"Tiedät kai, että olisin paljon mieluummin tanssinut sinun kanssasi", toisti Betzy, kun he jälkeenpäin kävelivät puutarhan läpi.

"Ei, kuinkas olisin sen voinut tietää —"