Häntä huimasi ja hänen niskansa oli kumman väsynyt. Ja hän pelkäsi vain, että huumaus menisi ohi — tunsi epämääräistä levottomuutta huomisen johdosta. Ja kun Betzy hetken kuluttua tuli sisään, helakanpunainen silkkinauha voitonmerkin tavoin liehuen kadonneen koralliketjun paikalla, hymyili Torkild hänen säteileviä ja onnellisia kasvojaan vastaan. Ja he antoivat toisilleen salaa ja vallattomasti merkkejä koko illan ja istuivat samassa pöydässä — yhdessä joidenkin muiden kanssa; Torkild oli tuonut Aagotin pöytään — joivat toistensa kanssa ja pujottivat kätensä yhteen pöydän alla ja olivat peittelemättömän rakastuneita.

He tanssivat viimeisen tanssin yhdessä, ja Torkild tahtoi antautua tuon hulluuden valtaan, hän tanssi tanssimistaan eikä tahtonut lopettaa. Ja lopuksi hän oli taluttanut Betzyn tämän vaunuihin ja lähtenyt ajamaan pois hänen kanssaan. Hän ei välittänyt muistella, mitä hän oli sanonut ja tehnyt ja rukoillut Betzyltä ollessaan polvillaan Betzyn edessä vaunuissa — hän oli kiihoittanut itseään, kunnes Betzy oli ihan kuollakseen peloissaan hänen hurjuutensa vuoksi, ja se tuotti Torkildille pientä vaivaista voitonriemua. Sisimmässään hän tiesi itse olevansa kylmä.

Sen jälkeen he olivat olleet yhdessä joka päivä. Ja Betzy tuhlasi hänelle pieniä vallattomia hyväilyjä ja kutsui häntä hyväilynimillä, pojukseen ja vaarikseen ja miksi milloinkin. Ja samalla kuin Torkild piti sitä tympäisevänä ja ellottavana ja tyhmänä ja ikävänä, suuteli hän Betzyä suutelemasta päästyäänkin ja keksi tälle yhtä tympäiseviä ja tuhmia hyväilynimiä kuvitellakseen olevansa rakastunut Betzy Helsingiin.

Jospa hänen edes olisi ollut mahdollista mennä naimisiin Betzyn kanssa jotakuinkinkaan pian. Silloin olisi satu suljettu peruuttamattomasti pois hänen elämästään — sillä hän tunsi itsessään, että kaikkine lapsuudenelämyksineen ei hän saattaisi ajatellakaan minkäänlaisia eroja tai muita vehkeitä, kun hänellä kerran olisi vaimo ja lapsia. Ja yhdyselämässä Betzyn kanssa hänen raastetut hermonsa varmaan rauhoittuisivat. Olihan Betzy varsin mukava tyttö, Torkild piti hänestä tavallaan ja tiesi, että hänestä tulisi hyvä vaimo ja että hän tekisi kaikkensa Torkildin hemmoittelemiseksi — ja sille ei Torkild olisi tunteeton. Sitten hän saisi vetäytyä rauhaan, tulla arvokkaaksi perheenisäksi ja lihottaa hermojaan —.

Mutta kestäisi ainakin kaksi vuotta, ennenkuin hän saattoi mennä naimisiin — kaiken todennäköisyyden mukaan. Ja oli täysin toivotonta ajatella pitkää kihlausaikaa — tuota rakastuneisuus-ilveilyn jatkamista loputtomiin. Vielä ei Torkild ollut käynyt Betzyn kotona — mutta siltäkään ei hän enää voinut pitkiä aikoja säästyä. Hän oli nähnyt tulevat appivanhempansa kadulla — isä oli jalkaväenkapteeni, pitkä, köyryselkäinen, kulunut mies, silmäluomet veltosti riippuvat; nenä, viikset, kaikki retkotti ikäänkuin väsyneenä alaspäin. Betzyn äiti oli mitättömän näköinen, turpea ja kovaääninen, häntä sanottiin hyvin juoruilevaksi ja uskonnolliseksi. — Lisäksi oli Betzyllä vanhempi sisar, joka oli naimisissa jonkun asioitsijan kanssa, veli Amerikassa, puolikasvuinen sisar ja joukko pikkusiskoja aina nelivuotiaaseen Tullaan, jota hän rakasti. Hän piti hirmuisesti pienimmistä — heidän kanssaan olivat hän ja Torkild olleet konditoriassa kaksi kertaa. Muuten tuli Betzy kai jokseenkin huonosti toimeen omaistensa kanssa.

Torkild ei voinut olla muistelematta ensi kertaa, jolloin hän oli suudellut Betzyä. Se oli tapahtunut juuri ennen Rosen kaupunkiintuloa. Frognerin karjamajalla oli ollut lunta joitakin päiviä, ja Torkild oli pyytänyt Betzyä sinne kanssaan. He olivat syöneet siellä illallista ja aikoivat laskea kelkalla alas. Mutta keli oli huono, vähän lunta ja suojailma, hieman kuutamoa oli myös. Eräässä paikassa, jossa kelkka oli seisahtunut, jäivät he istumaan siihen ja lörpöttelemään. Silloin, kun Betzy kerran käänsi päätään taaksepäin häntä kohti ja hymyili suoraan vasten hänen kasvojaan — oli Torkild suudellut häntä — aivan harkitsematta.

"Mutta Christiansen! Oletteko hullu!" Betzy oli hypähtänyt ylös hyvin loukkautuneena. Ja hän jatkoi painokkaasti:

"Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"

"Sitä lajia — mitä tarkoitatte —"

Betzyn lausuma koski Torkildiin kiusallisesti. Ja Betzy oli varmaan itsekin tuntenut, ettei se ollut onnistunut. Mutta hänen seuraavat sanansa eivät olleet sen paremmat: