"No, sellaisia herroja kai, jotka kuvittelevat, että kun he ovat kutsuneet naisen mukaansa illalla, niin heillä on lupa yhteen ja toiseen —"
"Oletteko hullu", oli Torkild sanonut. "Minä pyydän teiltä anteeksi — mutta minä tein sen aivan epähuomiossa, Betzy Helsing, Sillä kun te hymyilette tuolla tavalla, niin minä saan aina vastustamattoman halun suudella teitä. Ja niin minä tulin tehneeksi sen aivan huomaamattomuudesta — en muistanut, ettei se ollut sopivaa —"
Betzy oli nauranut. Ja sen jälkeen oli hän, Torkildin häntä suudellessa, aina nauranut ja ottanut sen viattomaksi kujeiluksi. Torkild oli todellakin monta kertaa suudellut häntä vain senvuoksi, kun hän oli ottanut kasvoilleen sen ilmeen, jota Torkild väitteensä mukaan ei voinut olla suutelematta. Ja Torkild oli mukautunut myös tuohon kielenkäyttöön —.
— "Sitä en olisi tosiaan teistä uskonut — että te olitte sitä lajia —"
Hänen täytyi muistella tuota, kun hän ajatteli Betzyn perhettä. Betzy kuului sellaiseen piiriin, jonka kielenkäyttöön Torkild kyllä voi mukautua. Mutta hän ei todellakaan lukenut sitä omakseen. Betzy taas oli kotiutunut tuohon sävyyn — tottuneena pitämään puoliaan sellaisen väen seurassa, joka ei ollut turhantarkkaa eikä hienotunteista.
Rose. "Sitä lajia" ei ylimalkaan ollut olemassakaan hänen tietoisuudessaan —.
* * * * *
Nuori tyttö näkyi tulevan kävellen yksinään polkua pitkin lammen toisessa päässä. Se oli Betzy. Torkild laskeutui alas katolta ja meni häntä vastaan.
Betzy oli tänään viehättävän näköinen — iso panamahattu vallattomilla hiuksillaan, kaunis, täyteläinen vartalo verhottuna lapsekkaan vaaleansiniseen merimiespuseroon, suuri kimppu orjanruusuja pistettynä leveään punaiseen kiiltonahkavyöhön.
He suutelivat toisiaan lukuisat kerrat. Mutta sitten Torkild kysyi aivan tyynesti: