"Mutta Betzy", sanoi Torkild vihdoin hiljaa. "Minähän pidän sinusta.
Ja minä luulin sinunkin pitävän minusta —."

"Niin", sanoi Betzy huoaten. "Minä pidän hirveästi sinusta, Torkild. Ehkä sinäkin olet ruvennut pitämään minusta enemmän kuin luulin. Mutta sinä pidät enemmän toisesta —."

"Oi Betzy, älä puhu hänestä, niin olet kiltti", kuiskasi Torkild kiusaantuneena.

Betzy pudisti päätään.

"Mutta Finn pitää minusta niin hirveästi, näetkös, Torkild. Voit uskoa, että hän kosi hyvin viehättävästi. Paljon kauniimmin kuin sinä, vaariseni", koetti hän nauraa, — mutta suu vääntyikin enemmän itkuun päin.

"Mutta entä sinä — välitätkö sinä hänestä?"

"Kyl-lä, välitän minä. Minä pidän hänestä, kauhean paljon."

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Sogninlampi uinui laajana ja kirkkaana ympäröivistä asumuksista kohoavien savujen leijuessa sen yläpuolella, ja heinäkuun-ilta hämärtyi tummien metsäharjujen ja laajojen vihreiden niittyjen yllä. Jätkäpoikien hoilotusta kajahteli metsästä ja tyttöjen kirkunaa, ja hanurin ja huuliharpun soittoa helisi kaikilta paikoilta järven ympäriltä, missä myytiin limonaatia ja kahvia, kaikkialla kuhisi perhekuntia lapsenvaunuineen, lapsineen ja naisineen, jotka olivat ulkona sunnuntaita viettämässä, ja puheen ääni kuului yhtämittaisena hillittynä sorinana pitkin tietä.

— Kapteeni Helsing asui Hægdehaugenilla uudessa puuhuvilassa, joka oli jo hiukan rappeutuneen näköinen. Betzy aukaisi ulko-oven, ja Torkild seurasi häntä eteisen ovelle toiseen kerrokseen. Porraskäytävässä oli puolipimeää ja ummehtunutta ja haisi pölyltä ja päivänpaahtamalta puulta. — Sitten he jäivät seisomaan Betzyn oven eteen. Torkild ei ymmärtänyt itsekään, minkätähden hän ei voinut mennä — tai minkätähden hän oli niin kauhean surullinen. Sillä hän tiesi, että pohjimmaisena hänessä kyti tunne, jossa oli vähän nöyryytystä, mutta paljon vapautusta.

"Sinä et aavista, kuinka kyllästynyt minä usein olen ollut kaikkeen", sanoi Betzy hiljaa ja valittaen. "Te miehet luulette, että kun nuori tyttö näyttää iloiselta ja luonnolliselta ja viattomalta, niin hän onkin sellainen. Mutta minä luulen, ettei kukaan ole. Sellaiset kyllä kuin Rose, jotka kulkevat niin hiljaisina ja vakavina ja käyttäytyvät arvokkaasti. Hän on luonnollinen ja viaton, hän, mutta silloin kun sitä todellisuudessa on sellainen, silloin ei tahdo jäädä sellaiseksi, niin on asia, näetkös —.