Betzy aukaisi eteisen oven, sulki sen jälkeensä pienellä rasahduksella. Sitten Torkild kuuli oven käyvän sisällä huoneistossa, ja sitten tuli hiljaisuus.
Omaan huoneeseensa tultuaan Torkild istui kauan menemättä vuoteeseen.
Oli hieman naurettavaa ajatella, että hän oli ollut polvillaan Betzyn edessä Helsingin ovimatolla. Mutta hänellä oli ollut jokin sisällinen pakko. Ja Betzy oli varmaan pitänyt siitä kovasti, poloinen —.
IX.
Rose asetti maljan, jossa oli sinisiä ja valkoisia astereita, vanhempiensa hautakiven eteen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja katsomaan sitä.
Torkild seisoi seivästäen kävelykeppiinsä keltaisia vaahteranlehtiä, joita oli paksut kerrokset liejuisella hautuumaankäytävällä. Rose näytti hänestä niin äärettömän nuorelta ja hennolta ja yksinäiseltä seisoessaan solakkana ja mustapukuisena siinä haudan ääressä syysillan hämärässä. Viime aikoina oli Torkildille käynyt niin kaukaiseksi ja epätodelliseksi se aika hänen elämästään, jonka huomattavimpana tekijänä oli ollut tuossa haudassa makaava vainaja, jolloin hän oli tuntenut itsensä yhteenkuuluvaksi tuon vainajan ja Rosen kanssa. Ja myöskin Roselle olivat kai lapsuusaika ja äiti käyneet kaukaisiksi, elämä oli kuljettanut heidät kummankin kauas siitä kodista, joka oli ollut heille yhteinen, kaikesta siitä, mitä heillä oli ollut yhteistä ja keskinäistä. Järkähtämättä etäännytti elämä Rosea myöskin hänestä, niin tuntui Torkildista nyt.
Soitettiin pois hautuumaalta. Rose veti hansikkaat käsiinsä. Äkkiä hän meni pienen, hautapaikan kulmassa olevan muistomerkin luo.
"Oletko koskaan katsonut oikein Jacob-setää, Torkild? Eikö hänellä ole ihanat kasvot?"
Torkild lähestyi vaaleasta hiekkakivestä veistettyä pientä empiirityylistä alttaria. Sen päällä oli pieni uurna, jonka kantta reunusti hakattu kukkakiehkura. Etusivulla liihoitteli perhonen pienen medaljonkikorkokuvan yläpuolella, joka esitti kaunista nuorta miestä, jolla oli kiharat otsahiukset ja korkea, korviin asti ulottuva univormukaulus. Ylösalaisin käännettyä soihtua kantava hengetär katseli sitä surevana.
Rose luki ääneen kirjoituksen: