Tämän pyhitetyn muistokiven alla lepää 2:sen ylämaalaisrakuunarykmentin luutnantti Jacob Broch Wegener syntynyt Fredrikshaldissa 8 p. kesäk. 1785 kuollut Kristianiassa 12 p. toukok. 1816 Urhea, uskollinen, vilpitön, hyvä.
Viimeiset sanat hän toisti hiljaa.
"Hän on ainoa mies, johon olen ollut rakastunut. Aina kaksi-kolmitoistavuotiaasta asti ja vielä kauan, kauan täysikasvuiseksi tultuanikin ajattelin aina häntä, kun ajattelin rakkautta. Hänen ihania, puhtaita, nuoria kasvojaan ja noita ihania sanoja —. Panin aina kukkia hänen haudalleen, kun kävin täällä äidin kanssa lauantaisin —."
"En ole koskaan kuullut sinun mainitsevan hänen nimeään", sanoi Torkild.
"Et luonnollisesti." Rose hymyili vähän. "Sellaisesta ei puhuta.
Ennenkuin on kasvanut irti siitä."
Wegnerin hautapaikka oli korkeimmalla kohtaa tuota pientä hautuumaata, jota joka taholta ympäröivät köyhät ja työssä-raatavat kaupunginosat.
Heidän alapuolellaan vietti uudempi osa, missä hautapaikkojen kivireunukset ja pylväät hohtivat vaaleina käytävän keltaisten vaahteralehvistöjen välitse, Myllärinkadun tummia vuokrakasarmeja kohti. Ekeberginharju kohosi sinipunervana etäällä, kaikkia kaupungin kattoja kauempana. Alempana pitkin hautuumaan yhtä sivua loistivat Fredensborgintien varrella olevien tehtaiden tulet, mutta toisella sivulla kyyhöttivät Hammersborgin pienet vanhat talot kuistikäytävineen ja taitekattoineen ja epäsäännöllisine ikkunoineen.
Hautuumaalla ei ollut elävää sielua, lukuunottamatta kissoja, joita vilahteli hämärässä; petomaisen notkeina ja ihmisistä piittaamattomina ne loikkivat hautojen välissä, kyyröttivät vaahterain oksilla ja pysyttelivät tasapainossa reuna-aitauksen pystysäleiden huipuilla.
Torkild ja Rose kulkivat hitaasti uloskäytävää kohti, kuolleiden upseerien ja heidän sukujensa haudoille pystytettyjen muistomerkkien välitse — ne olivat vanhanaikaisia komeilevia rautapylväitä huipulla olevine uurnineen ja kypäreineen, juhlallisine ja monisanaisine kirjoituksineen. Kukkaverhoista olivat sade ja yöhallat tehneet lopun, asterit ja leukoijat olivat rutistuneita ja mustia, ilmassa oli märän maan ja mätänevien lehtien haju. Ainoastaan yhdessä paikassa oli ruusupensas, jossa oli vastapuhjennut, purppuranpunainen kukka pitkän, jäykän oksan latvassa. He seisahtuivat katsomaan tuota ainokaista sametintummaa ruusua, jonka väri hehkui ihmeellisesti sinipunervassa iltavalaistuksessa.
"Hän oli ollut sodassa ja kunnostautunut", sanoi Rose äkkiä. "Hän oli naimisissa — kuoli kuusi viikkoa häiden jälkeen. Oli huhtikuu ja kauhea lumimyrsky, ja hänellä oli pitkä, vaikea matka siihen dovrelaispappilaan, missä häät piti vietettämän. Ja häiden jälkeisenä päivänä hän sai keuhkotulehduksen ja kuoli pian sen jälkeen nelistävään hivutustautiin, niinkuin siihen aikaan sanottiin."