"Tuhannet kiitokset. Eihän se nyt mikään sen suurempi matka ole — mutta tiedäthän, että tulisin hyvin iloiseksi — kun minä nyt tavallani muutan pois kaupungista —."
"Mutta kaiketi sinä pistäydyt tänne tuon tuostakin — eihän se vie täyttä tuntiakaan?"
"Noin viisikymmentä minuuttia. Etkö tule jonakin sunnuntaina katsomaan, millaiset olot minulla on?"
"Menemmekö vähän ylös Juhannuskummulle", ehdotti Torkild.
Ankkoja ei ollut vielä otettu talviasumuksiin; ne purjehtivat äänettömästi joutsenlammikon mustassa vedessä ja loivat levotonta värehtimistä rannan vaahterain ja koivujen seassa palavista kaasulyhdyistä heijastuviin valopylväisiin.
Aidan ulkopuolella mennä huristivat valaistut raitiovaunut ohitse rätisyttäen sinisenvalkeita kipunoita johtolangasta. Mutta puisto oli autio ja hiljainen, ruohokentät tummanvihreitä ja puuryhmät mustia tummansinipunervaa taivasta vasten. Siellä ei ollut ketään ihmisiä, lukuunottamatta muutamia puolikasvuisia lapsia, jotka juoksentelivat kenttien poikki ja piileskelivät pensaissa.
— Noin olivat Torkild ja Rosekin seisoneet toisiinsa painautuneina puun takana pimeinä syysiltoina kauan aikaa sitten. Käsikkäin olivat he rynnänneet pensaiden läpi, niin että keltaiset ja punaiset lehdet varisivat heidän ylleen. Ja he olivat tähystelleet ja kuiskineet toisilleen hengästyneinä ja hiljaa, ja pimeässä leikkiminen oli tehnyt heidät hurjiksi ja täyttänyt heidän pienet sydämensä haaveellisilla kuvitelmilla seikkailuista ja vaaroista, joita he pakenivat täydellä todella.
Yö otti puiston helmaansa ja teki sen valtavan suureksi. Metsän autius huokui pienistä, somasti istutetuista puuryhmistä; pieni keinotekoinen puro, joka juoksi muuratuin putouksin nukkemaisten siltojen alitse, täytti pimeässä puiston virrankohinalla; vesi uinui mustana ja pohjattomana pensaiden alla, vaahtosi valkoisena sillan alla, jolla he istuivat, sieppasi valonpilkkeen vähän alempana ja leikki sen kanssa.
"Muistatko, että äitisi teki huvimatkoja meidän kanssamme
Juhannuskummulle?" sanoi Torkild hiljaa.
"Muistan." Torkild saattoi Rosen äänestä kuulla hänen hymyilevän. "Muistan, kun ensimmäisen kerran näin riikinkukon. Kun se levitti pyrstönsä — ei koskaan ole mielestäni mikään ollut niin valtavan ihanaa, uskotko. Ja jälkeenpäin vei mamma minut mukanaan ravintolaan ja antoi minulle vaaleanpunaista jäätelöä — se olikin lisäksi kai ensi kerta, jolloin söin jäätelöä — tiedätkö, Torkild, kun ajattelen sitä päivää — ei milloinkaan ole minulla ollut niin suurenmoista tunnetta siitä, että minä elin."