X.

Torkild oli soittanut Roselle eräänä perjantaina kesäkuun lopulla. Hän kertoi, että Tøsa oli kuollut ja jättänyt jälkeensä neljä sokeaa pentua, joita hän ja hänen emäntänsä kasvattivat pullosta syöttämällä suurella vaivalla. Huomenna ne saisivat silmät — tahtoisiko Rose tulla sunnuntaina niitä katsomaan.

Torkild seisoi asemalla odottamassa Rosea puoliyhdentoista junalla — ja hän oli pukeutunut uuteen kesäpukuun ja kiiltonahkakenkiin, ruusu napinreiässä ja violetti nenäliina taskussa. Hänen valkoisen ja mustan kirjava lintukoiransa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien, toimitti pienen asian olutpulloja sisältävän vihreän laatikon kulmalla, joka seisoi yksinäisenä ja hylättynä asemasiltaman punertavalla somerolla, ja sitten se heittäytyi maahan ja etsi itsestään kirppuja, valkoisen karvan loistaessa päivänpaisteessa kuin hopea.

Yöllä oli satanut ja ilmassa oli tuore kosteuden kiilto — pieniä, siniharmaita, hopeapäärmeisiä pilvenhattaroita purjehti hohtavan kesätaivaan yli, ja kun juna tuli jyristen tunnelista, ajautui savu täyteläisenä ja nokimustana harjun vastapestyn kuusimetsän ylle.

"Kas vain, onneksi olkoon", huusi Torkild Roselle — "uusi leninki!"

Rose nauroi ja nyökkäsi ja otti vastaan hänen kätensä hypätessään alas vaunusta. Hänellä oli uusi taivaansininen pellavapuku ja suuri oljenkeitainen, mustilla siivillä koristettu hattu, heleänväriset sukat ja kiiltonahkakengät, ja kun hän nosti helmansa ylös astuessaan kiiltävien kiskojen yli, missä voidetta oli rasvaisina lampina raiteiden välissä, näki Torkild, että hänen kengänpohjansa kiilsivät uusina ja sysimustina.

He kävelivät puhellen ihanasta ilmasta.

"— sillä olisipa ollut ikävää, jos olisi satanut", sanoi Rose.

"Niin, olisipa tietenkin se ollut vähemmän hauskaa", sanoi Torkild.

He kulkivat varastotonttien välitse, missä lautapinot tuoksuivat kirpeän tuoreelta. Vanhalle sillalle, jonka lankut olivat hasuisiksi ajetut, he jäivät hetkeksi seisomaan katsellen virran savenharmajaan veteen. Hiljaa ja solisten juoksi vesi padon yli, aurinko kuvasteli kimmeltävin välkkein, mutta tehtaan punaisen muurin juurella oli tumma, öljyinen varjo. Torkild viittasi ruohotörmässä ja leppien alimmissa oksissa näkyvään vaaleanharmaaseen liejujuovaan: