"Tuohon saakka ulottui vesi viime viikolla —."
Tehdasrakennusten välinen tie oli peitetty punaisilla ja ruostuneilla rautalastuilla, jotka narskuivat jalkojen alla. He kulkivat pitkien, keltaisiksi maalattujen vuokra-asuntojen ohi; ihmiset, jotka istuivat ulkona porrasaskelmilla, katsoivat konttoripäällikön ja hänen seuralaisensa jälkeen ja tervehtivät. Ylempänä metsänreunassa oli hajallaan omakoti-rakennuksia; ne olivat maalatut keltaisiksi ja vaaleanvihreäksi ja ruusunpunaisiksi, mutta olivat muuten ihan toistensa kaltaisia kuisteineen ja verantoineen ja edustalla olevine puutarhatilkkuineen.
Hetkistä myöhemmin he poikkesivat pieneen kuusikkoon, jossa maaperä oli vetistä, ja samassa he olivat kaukana kaikesta mikä muistutti tehtaita. He kulkivat pitkin vanhaa umpeenkasvanutta kylätietä, joka seurasi virran rantaa. Vesi päilyi peilikirkkaana ja hiljaisena leppäpensaiden välissä, ja siinä kasvoi punaisenvalkeaa raatetta ja keltaisia ulpukoita; toisin paikoin se pistäytyi tielle asti, ja se oli vihreä ja märkä ja täynnä pensaita. Siinä, missä metsä loppui, oli pieni valkoinen kaksikerroksinen talo.
"Tässä se on", sanoi Torkild ja nauroi: "se on aika paljon parempi kuin
Fensal, jossa asuin viime talvena, eikö sinustakin?"
Siinä oli vihreä piha, pieniä rappeutuneita ulkohuonerakennuksia ympärillä, suuria puita ja tepastelevia kanoja seinustoilla. Pikkuruinen mustapukuinen nainen suuri valkoinen esiliina edessä tuli eteisen portaille. Torkild esitteli emäntänsä rouva Strandenin.
"Saat valmistautua vastaanottamaan hirmuisen määrän hyvää ruokaa", sanoi Torkild, Rosen ripustaessa hattunsa pieneen pikkuruiseen siniseksimaalattuun käytävään, missä oli herttainen, hiukan ummehtunut ilma, niinkuin vanhojen, huolellisten ihmisten asumuksissa maalla.
"Kyllä tämä on aivan toista kuin Fensal", sanoi Rose, seisoessaan huoneessa. Ja hän juoksi verannalle. "Torkild — minä kadehdin sinua! Kuinka ihmeen ihana asunto sinulla on!"
Arkihuoneen edessä oli pieni matala veranta, se oli vino ja väärä ja lahonnut ja säänpurema, ja kolme puoleksi lahonnutta porrasaskelmaa johti siitä umpeenkasvaneeseen puutarhaan. Verannan edustalla kasvoi vanhanaikaisia pensasruusuja aarniometsän tavoin; kaiteen yli ne kurottelivat kelta- ja valko- ja punakukkaisia oksiaan. Ja ulompana oli keltaisia liljoja ja sinisiä ukonhattuja ja pietaryrttejä ja tummanpunaisia pioneja pitkin hedelmätarhan laitaa, missä varhaiset morellit loistivat lohenpunaisina puissaan ja vihreitä raakilaterttuja riippui tiheässä mustissa ja punaisissa viinimarjapensaissa.
"Torkild, sinä lurjus!" sanoi Rose ojentautuen toiseen verannalla olevista lepotuoleista, katsellen puutarhaa ja katsellen pöydällä olevia kirjoja, sikaarilaatikkoa ja tyhjennettyä kahvikuppia — "kuinka sinä olet löytänyt tämän —. Ja emäntäsi hemmoittelee sinua luonnollisesti — minä näin hänestä, että hän on sitä lajia!"
"Niin, hemmoittelee kyllä. Käy mahdottomaksi kenenkään naisen olla minun mielikseni tämän jälkeen — sellaisia tottumuksia tämä rouva Stranden istuttaa minuun!"