"Torkild, minä kadehdin sinua", sanoi Rose jälleen ja juoksi huoneeseen. — "Tämähän on koti, poikaseni."
Huoneen hirsiseinät olivat iloisen vaaleanvihreät, ja jäykkien, sinertävänvalkoisten ikkunaverhojen välissä oli punaisia pelargonioita, myrttejä ja ruusuja. Lattialla oli heiveröisiä, jouhitäytteisiä huonekaluja ja lystikäs pienenpieni kaappi, jossa oli vaaleanpunaisia ja sinisiä lasiastioita ja halpoja uushopeisia pöytäkaluja, mutta Torkild oli saanut oman pianonsa ja omat korituolinsa sinne sijoitetuksi ja omat valokuvansa seinälle ripustetuksi; ne riippuivat sovinnollisesti yhdellä seinällä ja rouvan amerikkalaiset lastenlapset toisella. Kaikkialla oli ruusuja maljakoissa ja liljoja laseissa pienillä, valkoisilla, virkatuilla alusliinoilla.
Oli katettu ylen runsas aamiaispöytä. Rose kävi noukkaisemassa itselleen tuoreita retiisejä. Mutta ovi pieneen siniseksi maalattuun makuuhuoneeseen oli auki, ja sieltä kuului lakkaamatonta vinkunaa ja uikutusta ja vikinää —.
"Oi! Onko ne sinulla täällä — saanko mennä niitä katsomaan —."
Hän lankesi polvilleen korin eteen, missä rämpi neljä vaaleankeltaista pientä penikkaa, ja nosti ne helmaansa yksitellen:
"Voi ihme miten sieviä, voi taivaan ihme miten viehättäviä!"
Torkild seisoi kädet taskussa ja katseli perhettä omistajan ilmein. Pennut rämpivät vikisten Rosen helmassa, nuuskivat hänen käsiään ja paljaita käsivarsiaan.
"Niin, kauniita pentuja ne ovat", sanoi Torkild.
Rouva Stranden koputti. Saisiko hän tuoda heille kahvin, — ja saisiko hän ruokkia pentuja nyt?
Oi — Rose tahtoi niin mielellään nähdä pentuja ruokittavan ensin. Ja rouva Stranden toi kaksi oikeaa imetyspulloa tuttineen. Saisiko hän auttaa? Tai ehkä neiti haluaisi ruokkia pentuja?