Torkild oli jo istunut vuoteelle yksi pulloista sylissään. Hän käsitteli sekä sitä että pentua tottuneesti, ja pikku eläin vikisi ja imi. Pienen rimpuilemisen ja raappimisen jälkeen sai Rose toisen pennuista imemään pulloa häneltä. Hän istui Torkildin vieressä tämän vuoteen valkoisella virkatulla peitteellä.
"Oi, Torkild, miten ihania ne ovat. Minun on suloisin, eikö sinustakin tämä ole kaunein?"
"Tahdotko sen?" kysyi Torkild.
"Oi — tahdonko! Mutta eihän se käy päinsä — minä asun täysihoitolassa, näetkös —."
"Niin, sehän on totta — et kai sitten voikaan sitä ottaa —."
"Ajattele, että niitä voi ruokkia pullosta! Mutta kuule — luuletko, että niistä tulee kunnollisia metsästyskoiria siten — etkö luule, että niistä tulee — sellaisia — denaturoituja —."
Torkild nauroi, ja Rose nauroi myös ja sanoi:
"Niin, sellaisista lapsista, jotka ruokitaan pullomaidolla, tulee näet usein niin lehmämäisiä —. Ainakin mamma sanoi niin. Hän imetti minua kuudentoista kuukauden vanhaksi —."
"No, sinuun se näyttää vaikuttaneen hyvin", nauroi Torkild. Rosen käsivarret olivat aivan kultauntuvaiset päivänpaisteessa, hän säteili terveyttä ja nuoruutta.
Ja hän teki kunniaa rouva Strandenin aamiaiselle, joka pihveineen ja paistettuine munineen, kylmine lihoineen ja säilykkeineen ja ostereineen ja hilloineen ja vastakirnuttuine voineen ja kotonaleivottuine leipineen ja sokerikakkuineen, joulukakkuineen ja happamine ja makeine kermoineen olisi riittänyt vaikka kokonaiselle kongressille.