Aamiaisen jälkeen heidän oli mentävä kävelemään, arveli Torkild — metsään, sillä päivä oli tullut paahtavan kuuma. Mutta metsässä oli vilpoista; maaperä oli sangen kostea useimmissa paikoin, niin että sammal paisui vaaleanvihreänä ja juolukka rehoitti tuuheina pensaina. Kun he vihdoin löysivät paikan, missä oli siksi kuivaa, että he saattoivat istuutua vaipalle, jonka Torkild oli ottanut mukaan, olivat he tulleet aivan metsänreunaan, pienelle kuivalle hiekkakumpareelle, joka kasvoi ihan keltaisenaan väkevätuoksuista mataraa.
Heidän alapuolellaan levisi vihreitä viljapeltoja ja niittyjä, jotka olivat ruusunpunaisina kukkivista ruohoista, siellä täällä näkyi joitakin harmaita ja punaisia taloja. Matala tumma metsäjuova ympäröi aukeamaa joka puolelta. Vaaleansinisellä taivaalla leijaili kesäisen valkoisia päivänvalaisemia pilviä.
Rose ojentautui vaipalle ja sulki silmänsä väsyneenä. Torkild riisui takin yltään ja pani sen hänen päänsä alle. Rose tirkisteli häneen, kun hän istui siinä paitahihasillaan tupakoiden, ja hän virkkoi hiukan loukkaantuneella äänellä:
"Sinä olet tullut lihavaksi, Torkild. Uh, sinulla on hyvät olot."
"Niin, onhan minulla", myönsi Torkild tyytyväisenä.
Rose polki kärsimättömästi jalallaan kumpua.
"Oi, minulle tulee niin ikävä kesäloma, kun katselen noita pilviä tuolla — ja metsää —."
Torkildille muistui mieleen, ettei Rosella ollut lainkaan ollut lomaa edellisenä vuonna, koska se oli hänen ensimmäinen kesänsä uudessa paikassa, ja hän kysyi, kuinka pitkän loman Rose saisi tänä vuonna?
"Kaksi viikkoa." Rose huokasi. "Meillä ei koskaan saada sen pitempiä lomia."
"Milloin pääset lomalle?"