"Soita vielä minulle", pyysi hän äkkiä. "Soita vielä niitä vanhoja mamman lauluja — ole niin kiltti —."
Rosella oli syli täynnä puutarhan ruusuja ja pioneja ja liljoja, kun hän meni asemalle illalla. Torkild kantoi suurta vasua puutarhamansikoita ja morelleja.
"Minä saatan sinua kotiin asti. Minun on autettava sinua kantamaan kaikkia näitä, ymmärräthän. Vähän jälkeen kahdentoista lähtee juna, jolla voin palata."
He eivät puhelleet paljoa istuessaan kahden huonostivalaistussa vaunussa matkalla kaupunkiin, eivätkä myöskään kävellessään valoisassa kesäyössä kaupungin halki Rosen täyshoitolaan. Ylhäällä ummehtuneessa porraskäytävässä, kun Rose aukaisi lukkoa, muistutti Torkild lomaesityksestään:
"Niin, mietipäs sitä, Rose. Ja kiitos, että tulit. Tuletko vielä toistekin käymään luonani?"
"Kyllä, kiitos. Sen teen hyvin mielelläni, Torkild."
"Hyvää yötä sitten." Torkild antoi hänelle lyhyen, lujan kädenpuristuksen.
Rose meni huoneeseensa ja puuhaili siellä järjestellen kukkia. Hänellä ei ollut tarpeeksi laseja ja maljakoita kaikille, täytyi panna joitakin vesikannuun huomiseksi.
Seisoessaan pesukaapin yllä olevan pienen peilin edessä ja hajoittaessaan tukkaansa katseli hän kauan ja miettivästi omia kasvojaan.
Koskaan ennen ei hän ollut ajatellut sitä, että hänellä oli Torkild. Hän oli ottanut tämän rakastumisen jonakin luonnostaan lankeavana, joka oli aina kuulunut hänelle, koettamatta koskaan arvioida mitä se hänelle, Roselle, merkitsi. Hän tiesi sen nyt. Torkild ei ollut se, jota hän kaipasi, mutta hän tiesi myöskin, ettei hän voisi koskaan repiä tätä pois sydämestänsä, ilman että jäisi jäljelle paljas, kipeä paikka. Ja hän tiesi, ettei hän myöskään tahtonut olla ilman Torkildin rakkautta —.