XI.
Rose oli joutunut irto-laiturille, hän seisoi hieman syrjässä ja katseli ihmisvirran myllerrystä, kun mustat, talvitamineisiinsa pyntätyt olennot häärivät matkalaukkuineen ja myttyineen. Kaksi vuonoalusta höyrysi lähtövalmiina; oli joulun aatonaaton iltapuoli ja kova liikenne. Laiturin puusilta kolisi ja jysähteli, kun laatikoita ja laukkuja vyöryteltiin, ihmiset huutelivat ja kyselivät kaupunginlähetti- ja juoksupoikaparvelta, vesi kohisi ja kuohui laivan potkurin alla, höyrykoneen säännöllinen jytkytys tuntui valtimonsykintänä läpi melun.
Sisempää satamasta kuului jyrinä ja räminä vaunujen ajaessa kivisillan yli. Tuon tuostakin viiltäytyi meteliin veturinvihellyksiä ja laivapillien ulvahduksia. Koko kuurapakkasen kolkkous ja kylmyys oli noissa kovissa ja viiltävissä äänissä.
Rose meni laiturin päähän. Jääkappaleiden hilahtelu alhaalla kylmänharmaassa vedessä kuului niin tyynnyttävältä ja rauhaisalta. Silmillään hän seurasi tummaa, täyteenahdettua höyrylaivaa sen viilettäessä keikkuvien punaisten poijujen ohi ulospäin tummien saarten välitse, missä matalalla oleva, himmeä auringonpallo loi kuparinhohtavan juovan kelmeään veteen. Taivas oli harmaa ja raskas — ilmassa oli jotakin, mikä sai toivomaan, että nyt ehkä pian saataisiin lunta.
Sataman ja rautatien noenmustaamien tonttien takana kohosi Ekeberginharju raskaana ja tummana — huolimatta ruskeita mäkiä ja raudanmustaa näreikköä peittävästä ohuesta huurrekalvosta. Oli kuin rinteellä kyyhöttävistä pienistä puutaloista olisi niiden iloiset värit paleltuneet pois.
Savusumu vaappui matalalla kaupungin yllä. Valot oli sytytetty pitkin satamaa, valkoisia kaarilamppuja ylhäällä raskasta taivasta vasten, pieniä punaisia kipunoita tavarasuojissa, keltaisia tyyniä valoläikkiä, ikäänkuin öljypaperin läpi kuultavia, Itäradan aseman suurten ikkunoiden takaa.
Rose tunsi poskiensa olevan sinisenvalkeat kylmästä. Hänen musta kävelypukunsa oli oikeastaan kevätpuku, mutta hänellä ei ollut ollut varaa hankkia itselleen talvitamineita tänä syksynä; loma oli tullut niin kalliiksi. Siksi hän käytti kevätpukuaan ja sen alla villaröijyä; oli hyvä onni, että hän oli laihtunut. Mutta hän oli nyt läpiviluissaan seisottuaan tuolla laiturin päässä; hän hytisi lähtiessään kävelemään. Siten väristessään hän tunsi oman ruumiinsa niin alastomana vaatteissaan — ja tietämättä mistä tuo ajatus tuli, tunsi hän liikutettuna, kuinka kurjan yksinäinen se oli, tuo pieni alaston, kalpea, hento ruumis suuren, mustan kotelonsa kätkössä. Se oli hieno ja kaunis, mutta kenenkään muiden silmät kuin hänen eivät olleet sitä nähneet, ei mikään lämmin, rakastava käsi ollut hyväillyt sitä. Ehkä se kuihtuisi, turmeltuisi vuosien vaikutuksesta siten näkemätönnä ja koskematonna. Joka kerta kun häntä puistatti, tunsi hän koko ruumiinsa käyvän kananlihalle — ja hän tunsi äärettömän surumielistä kaipuuta saada lämmitellä ihoaan toisen ihmisen lämmintä ihoa vasten.
Tuo tunne kylmyydestä puhtaasti ruumiillisena yksinäisyytenä jäi vallitsemaan hänen mieleensä hänen kävellessään ja kiertäessään pitkin laitureita. Hän näki itsensä alastomana koko ajan, vaatteet olivat ulkopuolella kuin näkymättömyysviittana. Hän tunsi kuin uivansa siinä savusumumeren pohjassa, äänettömästi ja näkymättömänä. Keskellä kaikkea tuota hyörinää, joka ei häntä liikuttanut. Keskellä kaikkia noita ihmisiä, joista hän ei tuntenut ainoatakaan. Hekin kätkivät alastoman ruumiin vaatteittensa sisälle, heilläkin oli alaston minä, joka oli näkymätön hänelle. Kun hän ajatteli sitä, tuntui hänestä oma yksinäisyydentunteensa tavallaan oikeutetuksi. Hän oli koettanut liittyä toisiin — rehellisesti ja vilpittömästi oli hän mielestään sitä koettanut, mutta onnistumatta. Nyt kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi, että heillä kaikilla oli alaston ruumis sen sisäpuolella, mitä hän heistä näki, tunsi hän oikeutetuksi sen vastenmielisyyden, joka hänellä sisimmässään oli useimpia ihmisiä kohtaan, joita hän oli tavannut. — Minulla on kai oikeus peittää itseni heiltä, oikeus vaatia, etteivät he riisuudu edessäni —.
— Hänellä oli tapana usein kävellä täällä laitureilla — päivänlaskussa, kun kaikki ihmishyörinän valot sytytettiin. Hän ajatteli jonkinlaisella itsetietoisella rakkaudella kaikkia yksinäisiä teitään — omituisia, rappeutuneita, kauniita loukkoja kaupungin laiteilla, teitä, joilta hänellä oli laaja näköala koko tuon vieraiden kotien kattomeren yli, solia, jotka pujottelivat pienten köyhien puutalojen välitse, joissa asui ihmisiä, joita hän ei tuntenut. Minä olen ulkopuolella toisten iloja, ajatteli hän — toisilla on joku, josta he pitävät, tai on heillä joku, jonka kanssa he seurustelevat, jota he panettelevat, josta he juoruavat tai jonka kanssa he juoruavat, tanssivat, menevät kävelemään —. Minulla on joitakin muita pieniä iloja, mutta minä suljen ne kätteni suojaan aivan kuin ne olisivat pieniä lämpimiä linnunpoikasia —.
Hän ajatteli pientä huonettaan, johon hän oli muuttanut syksyllä. Se oli Teresenkadulla, mutta se antoi puutarhaan päin, jossa oli vanha keltainen puurakennus, vanhainkoti. Kun hän muutti sinne lokakuussa, oli hänellä ollut silmäänsä edessä vain keltaisia puunlatvoja, kun hän katsoi ulos. Hän oli iloinnut siitä, asuttuaan yli vuoden näköalanaan ahtaan pihan musta kaivo. Hän oli tutustunut joihinkin kodin vanhoihin eukkoihin, oikeammin sanoen ensi sijassa vain yhteen, Nora-nimiseen. Rose oli pudottanut ompeluksensa ikkunasta eräänä päivänä; Nora, joka oli puutarhassa, otti sen ylös, ja kun Rose juoksi alas sitä noutamaan, joutui hän puheisiin vanhuksen kanssa. Hän oli kotoisin Eidsbergistä, oli tullut kaupunkiin erään papinperheen mukana lapsentyttönä, ollessaan aivan nuori. Ja sitten yhdeksäntoistavuotiaana hän oli mennyt kihloihin, joutunut sairaalaan — ja sitten hän oli neljäkymmentä vuotta elänyt vaivaishoidon nojassa, muuttanut sairaalasta sairaalaan, ollut viime vuosina sieltä poissa, elänyt viidentoista kruunun kuukausirahalla vuoden ympäri pienissä ullakkokopeissa kaupungin ulkolaidoilla — herra ties miten — nähden nälkää ja vilua, mutta sentään varsin tyytyväisenä, puheesta päättäen — kunnes he ottivat ja panivat hänet tähän vanhainkotiin. Mutta täällä ei mikään ollut hänelle mieliksi. Hän kaipasi takaisin yliskoppiinsa, jossa hän sai olla rauhassa omine pikku talouksineen. Rose ymmärsi sen niin erinomaisen hyvin. — Papinperhe ei ollut koskaan tiedustellut entisen palvelijansa oloja. Yksi pojista oli nyt valtioneuvos, ja Rose oli koettanut kertoa Noralle tämän hoidokin menestyksestä, luullen sen kiinnittävän hänen mieltään. Mutta ent. lapsenpiialle hän oli ja pysyi sinä pojanvesana, jota hän oli hoitanut. "Niin, se Edvart se oli niin joutava sen puolesta kun se kasteli vuoteensa, niin ihan. Joka ikinen yö, tietäkää se! Vielä niin suurena poikana — yhdennellätoista, oletteko kuullut hullumpaa!" Joka kerta kun Rose nyt näki sanomalehtien pohtivan valtioneuvoksen viimeistä puhetta, täytyi hänen hymyillä —.