Hän oli ostanut villaliivin Noralle joululahjaksi ja tilannut munakaakun. Sillä hän tietenkin tahtoi tuottaa mielihyvää kaikille kodin vanhuksille —.

Hänen oma joulunsa sitten. Kotona huoneessaan hänellä oli pieni kuusi, hän sytyttäisi sen kerran iltapäivällä, ennenkuin menisi setänsä luo, tai illalla kotiin palattuaan. Se olisi hänen oikea jouluiltansa. Hän oli saanut paketin tädeiltä Tanskasta, noilta ikuisesti uskollisilta äidin sisarilta, joita hän ei ollut nähnyt sittenkuin lapsena, mutta jotka säännöllisesti lähettivät tervehdyksiä jouluksi ja hänen syntymäpäiväkseen; heidän pienet lahjansa hän oli pannut joulukuusensa juurelle. Hän oli iloinen siitä, että oli saanut lähetetyksi heille pienen paketin koruompeluksia. Ja että oli löytänyt ne kauniit vanhat pronssikynttiläjalat Torkildille.

Niin Torkild, ajatteli hän. Hänethän hänen oli tavattava kahdenkymmenen minuutin perästä; hän oli luvannut lähteä Torkildin kanssa ostamaan lahjoja Liedin lapsille, joiden luona tämä viettäisi jouluillan.

Rose oli katkeroitunut itselleen siitä, ettei hän ollut tyytyväinen siihen muutokseen, joka oli tapahtunut Torkildin käytöksessä häntä kohtaan. Torkild oli mitä parahin toveri, ritarillisin, uskollisin ystävä — eikä hän maininnut koskaan enää olevansa rakastunut häneen. Mutta silloin kun Torkild ei ollut malttanut olla puhumatta siitä, oli Rose kuvitellut olevansa pahoillaan siitä, pahoillaan Torkildin puolesta, häpeissään hänen lakkaamattoman hyvyytensä vastaanottamisesta, koska se johtui tunteesta, jota hän ei voinut tyydyttää. Ah, hän tunsi itsensä paljon nöyryytetymmäksi nyt, kun hän tiesi Torkildin olevan hänelle kiltin vain puhtaasti veljellisestä säälintunteesta —.

— Oi ei, tuo hänen tyytymättömyytensä nykyisin Torkildin seurassa ollessa, ei se muuten siitäkään johtunut, ettei hän olisi huolinut hänen säälistään. Hän oli varmaan todellisuudessa nauttinut heidän suhteestaan sellaisena kuin se oli ennen, katsonut sitä draamallisesti — siinähän oli kohtalokkuutta: hän näki itsensä vaeltamassa yksinään eteenpäin, tuijottaen eteensä tyhjyyteen, kaivaten, odottaen sitä tuntematonta, joka antaisi hänelle kaiken elämän onnen — ja hänen jäljessään seurasi Torkild askel askeleelta, sydän isoten häntä, halaten onnea häneltä, jolla ei ollut mitään antaa hänelle — hän oli Torkildille kohtalo.

Ja draaman päätös — sinä syysiltana Juhannuskummulla, jona he olivat suudelleet toisiaan jäähyväisiksi — omituisen merkitsevä hyvästijättö, joka ei ollut missään suhteessa siihen aiheeseen, että Torkild oli saanut paikan tehtaalla kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista — ja sinä kesäpäivänä, jolloin hän oli ollut käymässä Torkildin luona, kun he istuivat päivänpaisteessa ruusujen keskellä verannalla ja Torkild painoi kukan hänen käteensä ja sanoi niin äärettömän lempeällä ja lujalla äänellä toivottavansa hänelle kaikkea maailman onnea — sitä suurta onnea, jossa hän kokonaan unohtaisi Torkildin. Niin, vaikutus oli kieltämättä jonkunverran heikontunut Roseen nähden, sittenkun Betzy eräänä päivänä syksyllä oli kertonut olleensa kihloissa Torkildin kanssa kuukauden päivät edellisenä kesänä.

Rose nauroi katkerasti. Sen asian kanssahan hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinenkin, jos Torkild olisi sekä kihlautunut että mennyt naimisiin toisen kanssa, kun hän vain olisi tullut siinä onnelliseksi. Mutta hänpä ei ollutkaan iloinen. Ei, hän olisi kyllä tahtonut olla kohtalona Torkildille, kunnes saisi itse oman kohtalonsa. Hän oli tuntenut karvasta nöyryytystä kuullessaan, että Torkild oli tilapäisesti voinut antaa sijaa elämässään kaikenlaisille muillekin kuin hänelle. Hän oli saanut oppia, ettei nainen tule helposti miehelle tämän koko maailmaksi, jollei hän anna hänelle mitään — hyvää taikka pahaa. — Ei puuttunut enää muuta kuin että hän olisi katunut, että oli koettanut olla aivan rehellinen ja oikeudenmukainen, ettei ollut keimaillut Torkildin kanssa, ei käyttänyt keinoja tämän pidättämiseksi kiinni itsessään. —

— Ja sitten se vastenmielinen asia, jota hän voinut saada mielestään — kutsumattomia ajatuksia tuppautui väkisin Torkildin elämästä muutenkin. Rosehan tiesi, että tämä oli ollut sekautunut sellaiseen — kauan, kauan sitten, sen oli Torkild itse kertonut hänelle silloin kun Rose oli vastannut suutelemalla häntä. Silloin ei hänellä ollut liittynyt mitään mielikuvia tuohon Torkildin tunnustukseen; se ei ollut suututtanut häntä hetkeäkään, hän oli vain ajatellut, että Torkild oli onneton. — Mutta nyt. Kaikki se vastenmielinen, jota hän inhosi tietää, ja josta hän ei kuitenkaan voinut olla kuulematta puheita konttorissa ja täysihoitolassa, se tunkeutui hänen mieleensä, vaikka hän kuinka olisi koettanut torjua sitä, ja hän ajatteli vasten tahtoaankin, että mahtoikohan myöskin Torkild —?

Hän häpesi itseään — sentähden hän ei enää ollut iloinen ollessaan
Torkildin seurassa.

* * * * *