Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä. Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä — minoriittiveljesten ja muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava uskonveli — kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville, kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä — mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset, jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava ammatissaan — vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä lähimailla.
Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut. Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin — Edvinin kaksi veljeä olivat arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi — hän oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin. Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä pukareita — hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.
— Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin. Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta — ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.
Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.
Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen kättään heidän puhuessaan yhdessä — ja kiitteli Kristiinaa siitä, että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa, mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan kirkkoon.
Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä kovasti vanhentuneelta.
Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.
"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen, etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta — niin, niin —. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan syntisi teidän priorillenne."
"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille", sanoi Kristiina.
"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki ankarammin.