Kun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, "että voit näytellä sitä luostarissa", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta sametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat värit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä metsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin iloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin — tämä ei ollut Kristiinan mielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla sanoillaan.
Mutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen toisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon iltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle palvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan aitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.
Sitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä tervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin holhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin takana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui hoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen sinne.
Vähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend olikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan keksimä tuuma. "Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat", hän sanoi eräänä iltana. "Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia metkuja."
" Sinun ei pitäisi syyttää minua siitä", vastasi Kristiina surullisesti.
"Enhän minä syytäkään sinua", sanoi Erlend hätäisesti ja arasti.
"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella. Mutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy."
"Tuo ei ole aina totta", sanoi Erlend kuten ennen. "Muistatko, ettet voinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä."
Tähän Kristiina ei vastannut mitään, kosketti vain hiljaa Erlendin kasvoja.
Milloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli, kuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi tai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen kaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi pitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan. Erlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan sukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat pitkiltä ja raskailta — Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa. Ja hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään, — miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten hänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla hiuksillaan — kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen Kristiinan palmikoita sormiensa lomitse.