"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut minut", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.
Silloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: "Mitä luulet, voisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä kevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen? Samoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset myöhemmät kerrat — omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja pyydystäisi lintuja vihreällä kedolla —"
Onnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti — Kristiinan ajatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä millään muotoa voinut menestyä kauan —. Mutta sitä hän ei pelännyt niinkään — paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä pohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen itseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin linnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen lähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana. Mutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan. Sitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli asettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen, eikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä Erlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään, mitä hänellä oli sydämellään.
Ja niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja pian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän ikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei tuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä, jolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja niinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin kanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut sielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.
* * * * *
Mutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti. Kristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi epäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili Erlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta kuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi rikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes pälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti häntä kauhu — ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli ruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen ratkaisuun —.
Tuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli huvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät olivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi — mutta nyt oli kevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet eilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien aikana — ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli yhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet paastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän, vaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä matkalle hyvinkin pian — tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta Kristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi tuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.
Tässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen sanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.
Heti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki Kristiina, että jotakin oli tekeillä — Simon ei ollut saman näköinen kuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä yhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän huomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen. Hänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa — sinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat kothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli työntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä kosteassa ilmassa.
He istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan ja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild oli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli kaunis ja vikkelä.