"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla luostarissa", sanoi Simon. "Kotonasi on jo aljettu varustaa kihlajaisolutta sinulle ja minulle."
Kristiina ei virkkanut mitään, ja silloin Simon jatkoi:
"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan kanssasi asiasta."
Kristiina katsoi maahan ja lausui hiljaa:
"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi kahdenkesken tästä asiasta."
"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista", vastasi Simon Andreksenpoika. "Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta, saisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan —"
Kristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.
Puhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten takana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että näki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät rungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta. Märässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät muutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja orvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.
Simon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät polvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan pieneen kummalliseen hymyyn sanoi:
"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa", hän sanoi. "On toinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?"