LAURITSA BJØRGULFINPOIKA
I.
Kristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi hyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse vilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla olisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa — kun hämärä laski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin ympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut hirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.
Tuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa jälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili lämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin silkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat hyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja hapahko nesteiden ja laihon lemu — oli kuin maa olisi huokunut pitkään ja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta, kun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle sairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.
Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta ainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko toisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään utelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö oli tehty — hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat ja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui tyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen — mutta hänellä ei tuntunut olevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt Kristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.
Kristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta Ragnfrid ei virkkanut halaistua sanaa — ja se tuntui vieläkin ilkeämmältä.
* * * * *
Juhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi köyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon kuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia, kävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin hyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi almuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä vanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten istuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla juttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.
Juhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan ei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut veden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut niukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin vähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.
Lauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään tervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän ympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina autteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.