Lauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset kestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään iäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin. Miehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan aikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän oli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet sairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin kaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen tietorikas ja maailmaa nähnyt.
Lauritsa seisoi käsi veljensä olalla — Aasmund Bjørgulfinpoika oli tullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko tämä tyytyväinen ruokaan. "Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika", vastasi Haakon. "Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty emäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on pohjaanpalanutta."
"Ei ollut tarkoitukseni", sanoi Lauritsa, "antaa teille pohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina paikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt puuron." Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa läskivateja noutamaan.
Kristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti — hän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja puurosta.
Myöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin pihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut siitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja juron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.
Ei hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei hän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika oli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei Lauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet seuraavaan taloon.
* * * * *
Lauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja mielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja talonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi oli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän täytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin osa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen vuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot olivat tavallista laihemmat.
Eräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera katsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan. Kristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen Ramborgin päätä:
"Tämä tulee sinun arkkuusi, pienokainen."