"Äiti", sanoi Ulvhild, "enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun lähden luostariin?"
"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan", virkkoi Ragnfrid. "Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja tiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi — jos tahdot."
"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild", sanoi Kristiina epävarmalla äänellä, — "olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta."
Kristiina vilkaisi äitiinsä, mutta Ragnfrid oli vaiti.
"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin", sanoi Ulvhild, "en olisi milloinkaan eronnut Simonista — hän oli hyvä, ja hän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille."
"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä", sanoi Ragnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:
"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin minusta."
Äiti vastasi suutuksissaan:
"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut sinulle surevansa — sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan, tyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai nuhtelematta sinua —"
"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon", sanoi Kristiina entiseen tapaan, "ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista sanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin välittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista rakkaampana."