"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän", sanoi Ragnfrid. "Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen milloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia teitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä. Tapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos Erlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä pitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen mielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli parempi sinulle."
Kristiina väänteli käsiään — väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta Kristiina vääntäytyi irti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:
"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt paksummaksi uumilta —"
Seuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa — ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt häntä lapsuudesta asti.
"Istu", käski Ragnfrid. "Istu", hän toisti, ja tyttären oli toteltava. Äiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä:
"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta paljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun pitävän erittäin paljoa sinusta — eli siten kuin isäsi sinusta pitää. Annoin asian olla — ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse saisit lapsia, ymmärtäisit asian —.
"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli lähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja nauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa — ja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi leikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista, siksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä, miltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä elit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut sinua vähemmän kuin Lauritsa."
Kyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa olivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:
"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli teidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa niinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä oli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut samanlainen minulle, niin —.
"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa tyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit kulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi — että sinun piti tietää, mikä on oikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit — luuletko minun saattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen surun —.