Vaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän horjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen yltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään miekkavyötä.
"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin", hän kysyi vähän hätääntyneenä, "tulevatko he perästä?"
"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa", hän sanoi ja nauroi vähän. "Minulle tuli niin kova halu kotiin — en saanut rauhaa, ennenkuin lähdin — siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin Guldsveinenin ja ratsastin kotiin —"
"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid", sanoi hän palvelijalle. "Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä niin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten aamurupeaman —"
"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?" kysyi hänen vaimonsa ihmetellen. — Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:
"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut — mutta minulla ei ollut ruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa — mutta — sitten ajattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun —"
Astrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin isännälle.
Lauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa nenälleen.
"Tule tänne, Kristiina", hän pyysi, "auttamaan isääsi. Tiedän sinun tekevän sen hellästä sydämestä — hellästä sydämestä, niin aivan — tänään."
Kristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui hänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös: