"Tiedäthän, tyttäreni — että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo tuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta myöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina — täytit seitsemäntoista tänä vuonna — kolme päivää Halvardinmessun jälkeen — seitsemäntoista —"
Kristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui jälleen jakkaralleen lieden ääreen.
Humala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili vaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta — kaikki oli ollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja maltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa, olisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin huonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä näiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.
"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa", sanoi hän Astridin mentyä ulos. "Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän kanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut itse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi minut käsiinsä — tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin nähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun luulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan sopimuksemme." Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.
"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme uskoa hänen pojastaan sellaista."
Kristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli niin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa kaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän saaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.
Hän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi vähän.
"Minulla on vielä eräs ilmoitus", lisäsi Lauritsa. "Olisin voinut olla puhumatta siitä, Kristiina — mutta sinun on parempi saada se tietää. Ja se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on sinun koetettava unohtaa."
Kristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän katsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille kuuluvaa ääntä.
Lauritsa väisti tyttären katsetta; hän heilautti kättään: