"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina", hän jälleen alkoi. "Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne rakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi ymmärtänyt — jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt tuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla —. Se, että olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia —.
"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen miehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?
"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää riitoja ja vihaa suvussa — loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia jälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi — vaikea hänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä naitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät olisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi —.
"Etkö ymmärrä, Kristiina — tuollaiset synnit — Jumala antaa ne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu — ne hajoittavat suvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin Bjørnia ja Aashildia ja — siinä seisoi Munan, hänen poikansa; hän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä, elää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt tervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon miehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.
"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun pääni on pystyssä."
Kristiina peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun:
"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei mielenne muutu, hän ottaisi minut pois!"
"On turha puhua enempää tällä kertaa", sanoi isä kiusaantuneesta. "Sinä et usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta sillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi."
Hän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään sitä, vaan lähti itkien tuvasta.
* * * * *