"Minkä näköinen tuo Erlend, Husabyn herra, on?"
"Kunhan on", sanoi Lauritsa venyttäen. "Kaunis mies — tavallaan. Mutta en minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia."
He olivat taas ääneti, sitten sanoi Lauritsa jälleen:
"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on hän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja turvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten."
Äiti kulki levottomasti edestakaisin lattialla. Lauritsa jatkoi:
"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla — viemään salaa kirjeen Kristiinalle."
"Näitkö sen kirjeen", kysyi Ragnfrid.
"En viitsinyt katsoa", vastasi Lauritsa jyrkästi. "Ojensin sen takaisin Munan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä. Sinettinsä hän oli liittänyt laitaan — minä en tiedä, mitä minun tulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle sinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä on ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa sellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni. Mutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella lämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee Husaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin päivinä — Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen syntyperänsä vaatisi."
Ragnfrid pysähtyi miehensä eteen:
"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että nykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin ja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei kukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan —"