Lauritsa kavahti pystyyn:
"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä lapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua — siellä nunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka retkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut nähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa — kai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon päähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin, mutta täytyyhän siitä tulla loppu kerran!
"Henkeään, sanot, ja kunniaansa —. Omassa talossani minä toki voinen vahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka on hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen, helposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh — tuollaisestahan sitä ihmiset laittavat lauluja — mutta minä uskon, että jos joku neito tai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun ja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä —
"Miten oli itsesi", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. "Sinulla oli toinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi annettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi olisi antanut sinun määrätä asiassa —?"
Nyt oli Ragnfrid käynyt kalmankalpeaksi:
"Jeesus, Maaria! Kuka on sanonut sinulle —"
"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista — heti kun olimme muuttaneet tänne laaksoon", sanoi Lauritsa. "Mutta vastaa minulle siihen, mitä sinulta kysyin — luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos Ivar olisi antanut sinut sille miehelle?"
Vaimo seisoi pää syvälle painuneena.
"Se mies", vastasi hän melkein kuulumattomasti, "ei tahtonut minua." Hänen ruumiinsa aivankuin tärähti — hän heilautti nyrkkiin puserrettua kättään.
Silloin Lauritsa laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.