" Niinkö se on", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys tuntui hänen äänessään; — " niinkö se on ollut — nämä pitkät vuodet — että olet kantanut surua hänen tähtensä — Ragnfrid?"
Ragnfrid vapisi ankarasti, mutta ei virkkanut mitään.
"Ragnfrid?" kysyi Lauritsa kuin ennen. "Mutta entä jälkeenpäin — kun Bjørgulf oli kuollut — ja silloin — kun sinä — kun sinä tahdoit — että olisin ollut sinua kohtaan — sellainen kuin en voinut olla. Ajattelitko silloin tuota toista?" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä ja kiusaantuneena.
"Miten saatat ajatella niin", kuiskasi toinen itku kurkussa.
Lauritsa pani otsansa vaimonsa otsaa vasten ja pudisti hiljaa päätään.
"En tiedä. Se on niin omituista — kaikki mitä sanoit tänään. Minua alkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa —"
Ragnfrid hymyili kelmeästi ja laski kätensä miehensä kaulalle:
"Jumala tietää, Lauritsa — että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin sinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota toista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä."
"Olen pitänyt sinusta, vaimoni", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli häntä, "kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että meillä oli niin hyvä yhdessä — Ragnfrid?"
"Sinä olet ollut mitä parahin herra", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki kasvonsa miehensä rinnalle.