Lauritsa tarttui kiivaasti häneen:
"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua kohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri —"
Vaimo jäykistyi hänen sylissään ja vetäytyi loitomma:
"Nyt on paaston aika", hän sanoi hiljaa — kummallisen kovalla äänellä.
"Niinpä on", mies naurahti. "Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki paastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja nyt minusta melkeinpä tuntuu — että olisimme ehkä olleet iloisemmat, jos meillä olisi enemmän kaduttavaa —"
"Älä sinä puhu noin", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat kätensä hänen ohimoilleen. "Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän muuta kuin minkä oikeaksi näet."
Lauritsa rutisti häntä, rutisti vielä — hän ähkyi ääneen sitä tehdessään:
"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. — Minua väsyttää", hän sanoi ja päästi tämän irti. "Sinä menet kai levolle sinäkin?"
Hän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta liedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan luona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen läpi kartanorakennusta kohti.
Lauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin takaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi häntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä. Sitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.