Ragnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi vähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa — hän kuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti käsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.
Auta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt hän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt kuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut ja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona hänen palaessaan tulena — joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda hänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut — ja niin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen — nöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä kesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä kaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista — miehen väsymätön, lempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin kaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään kantaa hänen taakkojansa — mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei tahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että luuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä. — Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli voinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa ja laski sen omansa rinnalle.
Kristiina — hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä — sitä ei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin se oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta, joka muistutti vihaa — unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli Lauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.
Ragnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko Kristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen, ja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä, miehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen jäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen, koettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.
III.
Haugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli kuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa työntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle taivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät lumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu ajelehti niin ylhäällä.
Alas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta, ympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä aita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät varjot pimeydeksi.
Aashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan lumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa adventtiin.
Pakkanen Klemensinmessun aikaan — nyt oli tullut talvi todenteolla. Niinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin —.
Tuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja yksinäisyys. — Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja lähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.