Eline Ormintytär katsoi Kristiinaan — hymyili vähän ja nyökäytti päätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.
"Siitä on kymmenen vuotta, Eline", sanoi tämä. "Sen jälkeen olemme eläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua."
"Ei kai ainoastaan siten!" sanoi toinen yhä hymyillen.
"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut", sanoi Erlend raukeasti. "Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät — tiedät, että minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi", hän melkein huusi.
"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä", sanoi Eline merkitsevästi hymyillen. "Silloin emme olleet vihamiehiä — aina."
"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta", sanoi Erlend väsyneesti.
"Aiotteko jäädä tänne", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen suureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti sen vastaan. "Vie se sisään — Ulv, ota sinä toinen, — pankaa ne pöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin."
Kristiina ja palvelija lähtivät puurovateineen. Aashild-rouva sanoi toisille:
"Tulkaa nyt tekin; turha teidän on seisoa tässä sättimässä toisianne."
"Parempi, kun Eline ja minä saamme selvittää asiat heti", vastasi Erlend.