"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet herrat", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. "Minä en kelpaa puhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis köyttää äksyilevän sonnin suuta."
Kristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä veli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin kääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen ja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi muutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.
Veli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat toisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta tuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen päätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea ympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja laihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen kuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi ja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin kasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset ja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä haarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine suoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja, jotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti syntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. — Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja kiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista iloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.
He astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku punainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa ja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia puutarhassa.
Luostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja vierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää tupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi vanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä seisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.
Kumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä aamuruokaa: "eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän pitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!"
"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv", sanoi munkki, "tule tänne sanomaan päivää, Kristiina — katsokaahan, minkä hienon kauniin piian minä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme."
Hän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä oli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että sairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen, ettei Steinulv voinut olla siellä.
"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä", sanoi talonpoika. "Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida joutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään sairaalaan."
"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi työni kirkossa", sanoi veli Edvin, "ja sitten noutaa poikasi sinut kotiin —." Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja antoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia. Silloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen tuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.