Veli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen laidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui Kristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin pieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen kallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut miehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa munkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä, että aika meni hukkaan.
Veli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni hukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa, ja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden — ja kaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän pienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa: "sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani tänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen aikaan —"
"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää", sanoi vaimo nyrpeästi. "Ja minusta näyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä —"
Munkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia ja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli lapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi valui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.
Mutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että Kristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja menivät pienen sivuoven kautta kuoriin.
Tätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä keskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa ja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin — piispa oli upporikas ja hän käytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen piispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä miehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari, mutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä — veli Edvin kuului Oslon minoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä Hamarin hiippakunnassa.
"Mutta tulehan nyt tänne", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden alle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja. Sitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.
Harmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä, epämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia kuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa taakseen, mutta munkki kuiskasi: "Älä käänny". Kun he sitten yhdessä seisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti ympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein lakkasi hengittämästä.
Hänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin olisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä heijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat keskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi hän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja hänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli Edviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.
Oli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi annettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti hän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa viitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä ja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä vaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja heidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä lehtiä —.