Munkki veti hänet vähän etemmäksi sillalle:
"Seiso siinä", hän kuiskasi, "niin Kristuksen vaate loistaa päällesi."
Alhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu ja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet kulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla olevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon taivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti tuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla sarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle, lirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului metallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain silloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.
"Niinpä niin", sanoi veli Edvin huoahtaen. "Tämmöistä ei kukaan osaa tehdä tässä maassa — Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se näytä tältä —. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa, siellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa —."
Kristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän Olavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli kuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä — mutta nuo kuvat tuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli niitä.
He laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä tyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia ja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä veitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo olivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän maalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut, jotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat saarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.
Kristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki niitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan kapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle ja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten vaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja lankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen ja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.
Yhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä Klemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu Pyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena äitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle, sillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä kuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski rahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen köyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten Kristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki ritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli luvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan tuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa. Mutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän kultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään. Mutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja hän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja koreakoukeroisin kirjaimin.
Toisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä piti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän luonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat viehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli kultahiukset ja kultakruunu päässä.
Veli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi lehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.