"Minusta on lohikäärme kovin pieni", sanoi Kristiina katsoen nimikkopyhimyksensä kuvaa. "Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut nielaista neidon."
"Eihän se voinutkaan", sanoi veli Edvin. "Se ei ollut tuota suurempi. Lohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät suurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen etsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen asti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot käyvät tuiki avuttomiksi — lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat alas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset. Näethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin että hän voi kantaa sen helmassaan."
"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa", kysyi Kristiina, "Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?"
Munkki myhäili ja sanoi häneen kääntyen:
"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät nuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin ja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja ajattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi, eivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska eivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet, olisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen niinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan, lapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme."
"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?" kysyi Kristiina kauhistuen.
Munkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin Kristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret ja siniset.
"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi Jumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että se samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni maailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa. Ellei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi hän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän sai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli polttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi kipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta."
Kristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Veli Edvin jatkoi:
"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen meidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen lihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja kunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja iskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja antoi tuta rakkautensa —"