Aashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin hartioihin.
"Kenenkä sitten?", kysyi Aashild raa'asti ja juhlallisesti.
"Minun se ei ole", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin. "Mutta sinä et kai usko sitä — sitä ei usko kukaan —" hän vaipui jälleen kasaan.
Aashild-rouva asettui hänen eteensä lieden reunalle.
"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa. Voitko vannoa, ettei se ole sinun?"
Erlend kohotti riutuneet kasvonsa.
"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa —. Niin totta kuin toivon — toivon — Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen täytyi kestää maailmassa — minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen kuin näin Kristiinan ensi kerran!" Hän huusi viimeiset sanat, niin että Aashild-rouvan täytyi hillitä häntä.
"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun tulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline."
"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan — voutini Husabyssä", sanoi Erlend väsyneesti. "Puhuimme siitä viime syksynä — ja sitten myöhemminkin ja —. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa. Hän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset —"
"Niin", sanoi Aashild-rouva. Erlend jatkoi: