"Tietänette itse, oliko tuossa mitään erottamista", vastasi nuorempi.
Eline puri huultaan.
"Mitä sinä aiot tehdä", hän sanoi, "jos Erlend väsyy sinuunkin kerran ja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella Erlendiä?"
Kristiina ei vastannut; silloin toinen nauroi ja sanoi:
"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi — heittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend Nikulauksenpojan jalkavaimoa."
Kun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: "Oletko niin typerä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?"
"Sinulle en viitsi valehdella", sanoi Kristiina.
"Ei se hyödyttäisikään", vastasi Eline entiseen tapaansa. "Minä tunnen tuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa tavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi."
Kristiinan posket kalpenivat. Kipeänä inhosta hän sanoi hiljaa:
"En tahdo puhua kanssasi —"