"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!" yltyi Eline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:
"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin harhateille — enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen —"
Eline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja ääni epävarmana:
"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina — vaikka olin ollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine ymmärtää, miten kurjaa se oli."
Kristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän kaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla, pienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:
"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella sinua vastaan — sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani, Kristiina?"
Kristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina huomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:
"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani — ja lupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?"
Kristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi paikalleen ja katsoi toisesta toiseen.
"Mitä tämä merkitsee", hän kysyi.