"Voitko luottaa miehiisi", hän kysyi jälleen.
"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä —. Jonia ja sitä miestä, joka tuli Elinen keralla, en tunne paljoa."
"Ymmärräthän", sanoi Aashild, "että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun olosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan silloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda Elinen sarvesta. — Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava sen, mistä minua syytettiin kerran. — Oliko hänellä sukua tai ystäviä?"
"Ei", sanoi Erlend hiljaa. "Hänellä ei ollut ketään muita kuin minä."
"Kuitenkin", jatkoi Aashild-rouva, "voi käydä vaikeaksi salata asia ja saada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun."
"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan", sanoi Erlend, "vaikka se veisi minulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?"
Kristiina nyökäytti päätään.
Aashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä — voisiko Erlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä, erittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä epävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä — jos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin tämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi ei ollut ajateltavissa — jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin tunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson pohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi — vaikkakin sen annettaisiin käydä täydestä.
"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa", sanoi hän, nousi ja meni ulos.
Bjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata jännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.