"Bjørn", sanoi Aashild-epätoivoisena. "Jonkun täytyy vannoa nähneensä hänen itse surmanneen itsensä."
Bjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja hänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:
"Tarkoitat, että tuon jonkun tulisi olla minä?"
Aashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: "Bjørn, ymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle —"
"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu", kysyi hän vitkaan. "Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran sitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni tuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi — koko loppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'", korosti hän vielä.
"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha", kuiskasi Aashild. Kristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa Aashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki hillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen sydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta tuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja Erlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti kaiken yli — huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan. Hän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.
Kaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen, nosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:
"Sanotko sinä, Kristiina, että hän teki sen itse?"
"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut", sanoi Kristiina päättävästi. "Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen."
"Hän oli tarkoittanut Kristiinalle vielä pahemman kohtalon", sanoi Aashild.