Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.
Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla kolkallansa.
Jouluna pakkanen yltyi — tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin ankaraa talvea — ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa. Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat puolta taivaankantta — mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli uhkaavasti jääkuoren alla.
Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi yhden koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.
Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta, tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.
Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi, että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa. — Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä, sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin käsin talosta.
Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt, ei tiennyt, ken hän oli — luultavasti joku niistä poloisista, jotka elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä. Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.
Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:
"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.
Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen sukulaisensa kanssa — hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo, jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."