Kristiina vastasi paatuneena:
"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista, jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän on elänyt siinä."
"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"
"Ei", sanoi Kristiina. "En ole muuttanut mieltä."
Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin kanssa:
"En minäkään, Kristiina", hän virkkoi hiljaa.
* * * * *
Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia helpommin, herättäen luottamusta.
Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli nyt poistunut maasta.
Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa pysyä lujana vastustuksessaan.