Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä — niin lemmessä kuin surussa — ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista valoista.
Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä, vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin — että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan —.
* * * * *
Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin maidontippaa.
Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi Lauritsa tyttärelleen:
"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta. Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.
* * * * *
Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?
"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.
Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi, ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.