Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita. Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä ja lumi kovaa.
Hän nousi kirkkoa kohden — hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi, tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa — siellä oli joitakin talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.
Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään; he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.
Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.
Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti kuvilla ja astioilla.
Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa vasten.
Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson. Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla; pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka ilta auringonlaskun jälkeen.
Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja hereästi talven uinumisen jälkeen.
Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:
"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle — että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut suostumuksesi?"